Ihmisten välistä kanssakäymistä tekniikat eivät poista – miten maatalouskonemyyjän pojasta tuli mediamyyjä?
Isäni työskenteli Ylä-Savossa osuuskaupassa maatalouskone- ja rautaosastonmyyjänä. Hän oli niin sanottu kenttämyyjä eli kävi paljon maatiloilla esittelemässä koneita ja niiden lisälaitteita. Kaupanteko oli monesti pitkällinen prosessi, koska kyse oli isosta investoinnista. Lisäksi piti ottaa ”vanhoja vaihdossa”, joka oli oma taiteenlajinsa. Kuulin isän usein sanovan onnistuneen kaupan jälkeen, että raudassa ei ole raha hukassa.
Ihailin isäni työssä sitä, että hänellä oli laaja asiakaskunta ja hän tunsi paljon ihmisiä. Arvostin myös sitä supliikkia, mitä hän käytti kaupankäynnissään. Ensimmäinen kesätyöpaikkani oli postinjakajana, mutta en tuntenut kovinkaan suurta viehätystä työhön, koska postilaatikot ja luukut eivät paljon jutelleet. Sosiaalinen kanssakäyminen oli heti se, mitä kaipasin. Seuraava kesätyöpaikka olikin sitten osuuskaupan leipomossa pullakuskina ja jatkoa piisasi myöhemmin urheilu- ja talousosaston myyjänä. Nyt tunsin olevani oikealla uralla: tapasin paljon ihmisiä ja sain myydä erilaisia tuotteita.
Verkostot vetivät puoleensa
Yo-kirjoitusten jälkeen muutin Iisalmesta Ouluun rakentamistekniikan opintojen pariin yliopistolle. Osallistuin aktiivisesti teekkarikillan toimintaan, pari vuotta jopa puheenjohtajana. Huomasin itsestäni entistä vahvemman luonteenpiirteen eli sosiaalisuuden ja verkostoitumisen. DI-opinnot jäivät paussille, kun aloitin ensimmäisen vakityön oululaisen talofirman myynti-insinöörinä. Siitä ura urkeni myyntipäälliköksi. Vastasin myynnistä valtakunnallisesti, kehitin edustajaverkostoa ja laajensin yrityksen myyntiä yksityispuolelta myös yrityspuolelle.
Siihen aikaan ei ollut läppäreitä eikä kännyköitä. Vuonna 1988 sain ensimmäisen ”raahattavan” NMT-puhelimen, malli oli Mobira Talkman 450.
Tuntui hienolta lähteä rakennusmessuille, kun pystyi ottamaan puhelimen mukaan osastolle ja oli koko ajan tavoitettavissa eikä tarvinnut soitella kolikkoautomaateista! Siihen aikaan asiakkaat tulivat pääosin messuilta ympäri Suomen ja Oulun alueelta lehti-ilmoittelulla ja talonäyttelyistä. Tarjousprosessi oli oma taiteenlajinsa: Asiakkaalle suunniteltiin hänen toiveidensa perusteella luonnos, tarjoukset laski firman tarjouslaskija, minä tarkistin ja myyntisihteeri kirjoitti ja postitti. Joskus, tekniikan niin salliessa asiakas sai tarjouksen heti telefaxilla.
Sitten vaan soittoa perään. Kerran asiakas soitti minulle ja ihmetteli, kun tarjouksessa oli kaksi hintaa ja toinen oli paljon suurempi. Toinen hinta oli allekirjoittamassani tarjouksessa ja toinen liitteenä olevissa laskelmissa. Lomantuuraaja oli laittanut tarjouksen mukaan meidän omakustannuslaskelman, eipä muuta kuin pikaisesti palaveri asiakkaan kanssa ja sain laskelmat pois häneltä.
Raastuvassa tavataan – vai tavataanko?
Tämä ensimmäinen oikea työpaikkani oli varsinainen myynnin korkeakoulu. Oli hienoa nähdä rakennusalan korkeasuhdanne, mutta myös lamavuodet. Yrityksen taru päättyi vuonna 1994 konkurssiin, kuten monen muunkin rakennusalan yrityksen noina vuosina. Kuitenkin tuon työpaikan jälkeen tiesin, että haluan tehdä myyntityötä. Ei minun luonteellani insinöörin töitä tehdä. Mieleeni jäi toimitusjohtajan sanat ensimmäisenä työpäivänä: Muista Jyrki se, että onnistuneen talokaupan jälkeen puristat topakasti asiakkaan kättä, katsot asiakasta silmiin ja onnittelet hyvästä valinnasta. Sisimmässäsi kuitenkin ajattelet, että raastuvassa tavataan!
Tämän jälkeen muutimme perheen kanssa Kuopioon, ja elämä on kuljettanut monenlaisten töiden ja työnantajien pariin. Yhteistä näille töille on se, että olen aina myynyt palvelua tai ratkaisuja: keskusimujärjestelmiä teollisuuteen, kiinteistö- ja siivouspalveluja, urheiluseurayhteistyötä, puhelinoperaattorin tuotteita ja ratkaisuja, henkilöstövuokrausta ja rekrytointia ja viimeiset kymmenen vuotta mediaa.
Haaveet toteutuivat?
Mitä olen näinä vuosina oppinut? Vaikka ensimmäisen pomon neuvot olivat varsin raadolliset, niin kuitenkin kaikki perustuu asiakkaan ja myyjän väliseen luottamukseen ja pitkäjänteiseen asiakassuhteeseen. Aina asiakkaalla ei ole ostohousut jalassa, sekin pitää ymmärtää. Yritin kerran yhtä asiakasta tavoitella useamman kerran puhelimella, viimein hän soitti takaisin ja ihmetteli sitä, että varmaankin pitää tilata ambulanssi, kun minulla on noin hätä.
Kommunikointi näinä vuosikymmeninä on helpottunut ja tekniikka kehittynyt, mutta ihmisten välistä kanssakäymistä mitkään tekniikat eivät tule koskaan poistamaan. Monesta asiakkaasta on tullut myös elinikäisiä ystäviä – se on yksi tämän työn suurimmista rikkauksista. Verkostoituminen on myös erittäin tärkeää, sillä ei ole väliä, miten sen teet: golfkentällä, seminaareissa, urheilun tai kulttuurin parissa.
Myyntiuraa on nyt takana 35 vuotta, joten 35-vuotistaiteilijajuhlaa voisi viettää vaikkapa miettimällä, mitä tekisi eläkepäivilläni. Olisiko se visio tai haave myyntihommista Malagassa vai voisiko sitä ihan harjoitella vaan joutenoloa!