Takaisin sivun yläreunaan

Rohkeus löytyi uskalluksesta yrittää

Teksti Oodia/Heta Jyrälä | Kuvat Oodia/Mirka Happonen

”Tätä minä haluan”, tuumasi Laura Lampinen ja vaihtoi suunnittelemansa uran historian parissa korumuotoiluun.

Omaa polkua etsiessä on ihan ok olla välillä hukassa tai vaihtaa suuntaa puolivälissä. Tärkeintä on, ettei epäonnistumisen pelon anna lamauttaa, vaan tarttuu rohkeasti tilaisuuksiin.

Koru- ja jalometallimuotoilija Laura Lampinen on hyvä esimerkki oman polun etsijästä. Aina suurien muutosten kohdalla on saattanut iskeä pieni pakokauhu, mutta puhumalla, pohtimalla ja asioita tekemällä palaset loksahtelevat lopulta kohdilleen. Joskus polun varrelle tarvitaan myös sopivia sattumia.

Sattumia Lampisen polku onkin ollut täynnä. Alun perin hänestä piti tulla arkeologi, sillä on Lampinen aina ollut äärettömän kiinnostunut historiasta ja taidehistoriasta. Erityisesti häntä puhuttelevat suomalainen mytologia sekä muinaiset tarut ja taiat.

– Olin jo puolivalmiina menossa kohti yliopistoa ja historian opintoja, olisin saanut suosituskirjeenkin. Kaikki kääntyi ympäri, kun kävimme kouluretkellä tutustumassa Savonian Muotoiluun. Näin miten vanhemmat opiskelijat työskentelivät ja tajusin, että tänne minä haluan, Lampinen virnistää.

Lampinen laittoi hakupaperit sisään ja sai kutsun pääsykokeeseen. Pääsykoepäivä ei kuitenkaan mennyt aivan putkeen, sillä äidiltä lainassa ollut auto alkoi temppuilla matkalla ja osa pääsykoetarvikkeista unohtui kotiin ja osa autoon.

– Koululla oli myymälä, josta tarvikkeita sai ostettua ja maksettua sitten kokeen jälkeen. Minähän tietenkin olin jo puolimatkassa kotiin, kun tajusin unohtaneeni maksun. Onneksi laskun laittaminen perään onnistui. Sinä päivänä mikään ei kyllä mennyt putkeen ja olin varma, etten pääse edes opiskelemaan, muistelee Lampinen.

Epätoivon hetkellä on tärkeää, että ympärillä on tukijoukkoja, summaa koru- ja jalometallimuotoilija Laura Lampinen.

 

Opiskelupaikka kuitenkin irtosi, ja matka kohti muotoilijan uraa saattoi alkaa. Erilaisten prototyyppien ja kokeilujen pohjalta oma suunnittelutyyli alkoi löytyä.

Intohimo historiaan pysyi edelleen mukana, sillä muinaiset tarinat ja luonnon kiertokulku on nyt taltioitu Lampisen suunnittelemiin koruihin. Hän ammentaa paljon tarinoita lapsuudestaan ja muistoistaan. Esimerkiksi Karpalo-sarjan koruihin on sulatettu omin käsin Lampisen lapsuudenkodin ikkunalasia ja pari kertaa Linnan juhlissa käynyt Omenapuu-korusarja mukailee mummolan omenapuun oksia.

– Lapsena kiivettiin puissa polvet ruvella, seikkailtiin vanhassa synkässä kuusimetsässä ja vietettiin paljon aikaa yhdessä perheen ja sukulaisten kanssa. Omat mallistoni tulevat olemaan Hovi, Lehto ja Tuoni. Mallistojen suunnittelu kulkee muun työn rinnalla. Toivottavasti saan ne pian julkaistua, hymyilee nyt Lampi Designin yrittäjänä toimiva Lampinen.

Vielä muutama vuosi sitten yrittäjyys tuntui Lampisesta kaukaiselta ajatukselta, vaikkakin ajatus omasta pajasta kutkutteli mielessä jo muotoiluopintojen aikana. Ensimmäinen tilaisuus yrittäjyyteen tuli kolmisen vuotta sitten, kun Lampisen esikuvana pitämä yrittäjä yllättäen pyysi häntä perustamaan kanssaan yhteisen liikkeen.

– Minulle iski lähinnä kauhu ja epätoivo. Siis että minäkö? Enhän minä osaa mitään! Minä olen se, joka saattaa tilata kotiin karkkia 23 eurolla, joten ei minusta ole aikuiseksi yrittäjäksi, Lampinen kuvailee tuntojaan.

Lampisen lapsuus näkyy koruissa. Esimerkiksi Karpalo-sarjan koruihin on sulatettu omin käsin Lampisen lapsuudenkodin ikkunalasia ja pari kertaa Linnan juhlissa käynyt Omenapuu-korusarja (kuvassa) mukailee mummolan omenapuun oksia.

 

Epätoivon hetkellä on tärkeää, että ympärillä on tukijoukkoja. Niinpä Lampinen marssi juttelemaan asiasta opettajansa kanssa, joka antoi hänelle henkisen potkun takamukselle. Opettaja muistutti Lampista, että tämä on opiskellut ja tehnyt kovasti töitä tätä hetkeä varten. Opettaja myös valoi uskoa, ettei Lampista olisi mukaan kysytty, jos häneen ei uskottaisi. Samaa mieltä oli myös Lampisen perhe, joka rohkaisi häntä ehdottomasti tarttumaan tilaisuuteen.

– Tästä opin, ettei epäonnistumisen pelossa kannata jättää kokonaan yrittämättä. Siinähän sitä oppii, Lampinen linjaa.

Sitten iski korona, lähes valmis yrityssuunnitelma kariutui ja Lampinen jatkoi silloisessa työpaikassaan KultArtissa työskentelyä. Tehty suunnittelutyö oli kuitenkin hyvä startti ja pohja tulevaisuutta ajatellen. Keväällä 2021 yrittäjyys tuli uudelleen esille.

– KultArtin yrittäjä ja työnantajani Pipsa Pasanen tuumi haluavansa jäädä eläkkeelle. Hän kyseli mitä aion tehdä tulevaisuudessa. Pienen kypsyttelyn jälkeen ostin keväällä 2021 Pipsalta tarvittavat koneet, laitteet, työkalut ja työpöydän ja jatkoin tutuissa tiloissa työskentelyä omalla yritykselläni, kertoo Lampinen.

Samalla liikepaikalla on ollut korukauppa vuosikausia, joten myymälässä on paljon vakiintunutta asiakaskuntaa. Lampisen työpäivät painottuvat erilaisiin korujen huolto- ja korjaustöihin. Jokainen koru likaantuu ja kolhiintuu käytössä, joten säännöllinen huolto tarjoaa niille säihkyvämmän elämän.

– Paljon suurennan ja pienennän sormuksia tai teen vanhoista koruista jotain uutta. On ihanaa, kun koruilla on usein tarinoita. Eräänkin kerran pariskunta tuli ihan hädässä suurentamaan upeaa sinikivistä sormusta. Sormus oli saatava valmiiksi seuraavaksi lauantaiksi, joten aikaa oli rajallisesti. Lopputulos oli oikeankokoinen. Pariskunta antoi minulle auringonkukan saatesanoilla ”sinä pelastit meidän häät”. Muistosta tulee edelleen kylmiä väreitä, Lampinen muistelee koskettavaa hetkeä.

Haasteitta ensimmäinen vuosi ei kuitenkaan rullaillut. Vanhat koneet ja laitteet ovat vaatineet korjaamista, tilauksista on puuttunut tavaraa, nestekaasupullosta on loppunut kaasu kesken juotostöiden ja jopa liikkeen valvontakameralaitteiston yhden osan päivittäminen aiheutti ketjureaktion, jossa lopulta vaihtoon päätyi koko laitteisto.

– Jälkikäteen ajateltuna asiat eivät kuulosta kovin isoilta, mutta aina kiireimmällä hetkellä tuli jotain ja piti nopeaan tahtiin opetella uusia asioita, Lampinen huokaisee.

Lampinen kuitenkin muistuttaa, että ihmisen tunne kestää keskimäärin 90 sekuntia. Se aika manaillaan ja saatetaan tirauttaa itku, mutta tärkeintä on, että siinä hetkessä ei tehdä päätöksiä. Päätökset tehdään vasta, kun tunne laantuu. Harmituksen jälkeen tulee aina uusi sisu, jonka voimin asiat lähtevät ratkeamaan.

– Olen kiitollinen alan muille toimijoille eli kollegoilleni. He ymmärtävät millainen ala on, ja voimme vuorotellen tarjota apua toisillemme. Toimitusvaikeuksien takia erään materiaalitilauksen mukana ei saapunutkaan odottamani valkokultalevy. Soittelin kollegat läpi ja lopulta eräältä löytyi materiaalia sen verran, että siitä saatiin sulattamalla ja pienellä muokkauksella juuri oikea määrä kokoon. Yhteistyön avulla asiakkaani sai tilauksensa ajallaan, kertoo Lampinen esimerkin alalla vallitsevasta yhteistyöstä.

– Sen olen oppinut, että rohkeudella ja periksiantamattomuudella pääsee pitkälle. Nyt yritykseni on ollut pystyssä lähes vuoden ja kaikesta on lopulta selvitty, summaa Lampinen.

Jaa artikkeli

Tekijät

Heta Jyrälä
Mirka Happonen